Tarina talonsiirrosta

Lip­sah­din kaa­ke­li­uu­nien maa­il­maan elä­män­muu­tok­sen myö­tä.

Olin ollut tii­viis­ti puku­maa­il­mas­sa; Hel­sin­gin Ruo­ho­lah­des­sa toi­mi­van Tans­si­teat­te­ri Hur­ja­ruut­hin puvus­ton­hoi­ta­ja­na vaa­ti­vas­sa ompe­lu­työs­sä liki kym­me­nen vuot­ta, ja myö­hem­min noin vuo­den suun­ni­tel­len ja val­mis­taen pie­nem­mil­le sir­kus­ryh­mil­le puvut, lisäk­si ompe­lin siel­lä sun tääl­lä- aero­bic­pu­vuis­ta Lin­nan juh­lan pukui­hin.

Isos­sa maa­lais­ta­los­sa lap­suu­te­ni asu­nee­na en viih­ty­nyt ahtais­sa neliöis­sä kos­kaan; halusin talon maal­ta, sel­lais­ta olin etsi­nyt jo jon­kin aikaa. Hel­sin­gin Sano­mis­sa oli jut­tu Pasi­las­ta rai­tei­den tiel­tä siir­re­tyis­tä hir­si­ta­lois­ta, ja tämä jäi mie­leen kai­ve­le­maan. Aika­naan otin sel­vää talon siir­tä­mi­ses­tä olles­sa­ni vuo­kral­la oma­ko­ti­ta­los­sa, ja soi­tin­kin puhe­li­men käteen ottaen reip­paas­ti suo­raan yhdel­le talon­siir­to­ja teke­väl­le fir­mal­le lei­ki­tel­len aja­tuk­sel­la oli­sin hank­ki­nut sil­loin myyn­nis­sä olleen pie­nen kau­pun­ki­ta­lon Hämeen­lin­nas­ta ja kyse­lin siir­ron hin­taa. Myö­hem­min sama mies siir­si­kin sit­ten hir­si­ke­hik­ko­ni.

Oli sel­vää että Hel­sin­gin lie­peil­lä bud­je­til­la­ni tämä ei onnis­tui­si joten kat­sas­te­lin koti­seu­tu­ni Hol­lo­lan talo­ja ja tont­te­ja.

Välis­sä kui­ten­kin vie­räh­ti vuo­si ja vas­ta yhden tym­pään­ty­neen Hel­sin­gin tal­ven jäl­keen ikään­kuin puus­ka­mai­ses­ti tar­tuin hom­maan, kos­ka olin kyl­läs­ty­nyt kaik­keen ja halusin jotain totaa­li­sen muu­ta.

Kytis­tin aika­ni peri­kun­nan pien­tä taloa, jota ei sit­ten myy­ty­kään, joten aloin etsiä tont­tia, joka ei ollut ollen­kaan help­poa. Välis­sä minun piti tais­tel­la pan­kis­ta lai­na; hir­si­ke­hi­kon siir­to oli heil­le täy­sin vie­ras asia ja bud­je­tin laa­ti­mi­nen sel­lai­sel­le ei ollut hei­dän mie­les­tään mah­dol­lis­ta, tai koko pro­jek­ti yli­pään­sä. Tar­vit­tiin hiu­kan taus­ta­tu­kea per­hees­tä ja pää­kont­to­riin mars­si­mis­ta että asia sujui eteen­päin.

Kau­nii­na kesä­kuun aamu­na tein kau­pat 2000 m² ton­tis­ta Hol­lo­lan kir­kon kupees­ta, puus­toi­ses­ta pik­ku hiek­ka­tei­den ympä­röi­mäs­tä kol­mio­mai­ses­ta iha­nas­ta plän­tis­tä jos­sa oli kai­ken­lais­ta puu­ta, myös tam­mia.

Kos­ka minul­la ei ollut enää vaki­tuis­ta asun­toa, tuli kehi­kon etsi­mi­sen kans­sa kii­re kos­ka halusin muut­taa niin pian kuin mah­dol­lis­ta. Han­kit­tua­ni työ­hön raken­nus­liik­keen, arvioi­tiin voi­sin muut­taa vuo­den vaih­tees­sa. Olin naii­vin innos­tu­nut ja posi­tii­vi­nen pro­jek­tin suh­teen. Han­kin ton­tin kupee­seen van­han Soli­fe­rin asun­to­vau­nun jos­ta saat­tai­sin seu­ra­ta raken­nus­töi­den ete­ne­mis­tä.

Kat­sas­tin usei­ta kehi­koi­ta pit­kin Ete­lä-Suo­mea. Kos­ka pää­tin hen­ki­lö­koh­tai­sis­ta syis­tä siir­tää kehi­kon koko­nai­se­na, mää­rit­te­li kehi­kon siir­tä­mi­sen onnis­tu­mi­nen talon ja kehi­kon koon. Kovin isoa ei sai­si tuo­duk­si. Pidin läh­tö­koh­ta­na enti­sen vuo­kra­ta­lo­ni mit­to­ja, eli noin 8x10, johon mah­tui sopi­vas­ti nel­jä huo­net­ta, ja sivuun kuis­ti. Sain vuo­kral­la pari vuot­ta olles­sa­ni van­has­sa sama­ni­käi­ses­sä talos­sa tun­tu­maa sen koos­ta ja huo­ne­jaos­ta, ja muu­ten­kin tot­tu­mus­ta van­has­sa puu­läm­mit­tei­ses­sä talos­sa asu­mi­seen, jos­kin siir­ret­ty hir­si­ke­hik­ko on nykyi­sin uudis­ra­ken­nus, ja sii­nä on luon­nol­li­ses­ti uusi piip­pu, perus­tuk­set ja vuo­ri­lau­ta ja talo­tek­niik­ka.

Kau­nii­na kesä­kuun ilta­na kävin kat­so­mas­sa taloa Hämeen­ky­rön Kyrös­kos­kes­sa, Kuus­ten­lat­van kyläs­sä. Sii­nä oli punai­nen vuo­ri­lau­ta ja kor­kea man­sar­di­kat­toi­nen toi­nen ker­ros, talon kor­keus vie­hät­ti minua. Kehik­ko mak­soi koh­tuul­li­set 6000 euroa, ja kos­ka hir­si oli erin­omai­ses­sa kun­nos­sa- myö­hem­min sain tie­tää kehi­kon nurk­kien sal­vok­set oli teh­ty poik­keuk­sel­li­sen hyvin- aika­ni mie­tit­tyä­ni tein kehi­kos­ta kau­pat var­mis­tet­tua­ni kehi­kon siir­ron hoi­ta­van hen­ki­lön kans­sa se on kool­taan sopi­va siir­ret­tä­väk­si Hol­lo­laan.

Kii­tän raken­nus­lii­ket­tä ideas­ta teh­dä taloon kor­kea sok­ke­li, jol­loin se näyt­tää kor­keam­mal­ta kuin alun­pe­rin. Talon alku­pe­räi­nen kivi­jal­ka oli vaa­ti­ma­ton, eikä kiviä kan­nat­ta­nut edes ajaa Hol­lo­laan, vaan myin ne pai­kal­tan­sa eteen­päin.

Sel­vi­tel­tyä­ni kehi­kon siir­ron hoi­ta­van hen­ki­lön ja raken­nus­liik­keen kans­sa mitä talol­le oli tar­peen teh­dä ennen nos­toa ja kul­je­tus­ta, ryh­dyin toi­meen kos­ka läm­min kesä hou­kut­te­li ulko­hom­miin ja sor­me­ni syy­hy­si­vät käsi­työ­läi­se­nä teh­dä itse ja samal­la sääs­tää yksi työ­vai­he bud­je­tis­sa. Pur­ka­mis­työs­sä oli tus­kin mah­dol­lis­ta moka­ta kau­heas­ti vaik­kei koke­mus­ta ollut, ja näin asia oli­kin. Hom­ma oli yksin­ker­tais­ta, likais­ta, ras­kas­ta puur­ta­mis­ta, minul­le kun­toi­le­va­na ihmi­se­nä hyvin­kin mie­lui­saa.

Ostin talon naa­pu­ris­sa asu­val­ta rou­va Lan­te­ril­ta ja hänen avio­mie­hel­tään.

Taloa kut­sut­tiin kylil­lä siis Lan­te­rin talok­si. Kui­ten­kin ennen tätä vai­het­ta, oli kehik­ko alun perin 1926 raken­net­tu kylä­kaup­pias J. Lind­for­sin kau­pak­si, ja sik­si talos­sa on hie­man poik­kea­va huo­ne­ja­ko niin että toi­ses­sa, tuol­loin tien puo­lei­ses­sa pää­dys­sä on iso 40 m² huo­ne, ja taka­na kak­si pien­tä ja epä­käy­tän­nöl­lis­tä kais­ta­let­ta ja piip­pu siten ei kes­kel­lä kehik­koa vaan hie­man sivum­mas­sa.

Iso huo­ne kui­ten­kin vie­hät­ti minua. Asum­me siis kaup­pias Lind­for­sin myy­mä­läs­sä joka toi­mii yhtä­ai­kaa makuu-ja olo­huo­nee­nam­me. Kai­kis­sa talon ikku­nan ja ovien kar­meis­sa lukee kau­niil­la van­han­ai­kai­sil­la kau­no­kir­jai­mil­la lyi­jy­ky­näl­lä kir­joi­tet­tu­na “Kaup. J. Lind­fors, Häm. Kyrön kirk­ko­ran­ta, Läh. San­ta­lah­ti” (ilmei­ses­ti puusep­pä San­ta­lah­ti on lait­ta­nut ikku­na-ja ovi­lä­he­tyk­sen veneel­lä jos­tain tule­maan Lind­for­sil­le ).

Rou­va Lan­te­rin sau­nas­sa saa­toin käy­dä iltai­sin, ja hän spar­ra­si minua ilmaan­tuen vähän väliä pai­kal­le pol­ku­pyö­rän­sä vasus­sa kah­vi­ter­mos ja kau­ra­mai­toa. Päi­vät koos­tui­vat pur­ka­mi­ses­ta kehi­kol­la, iltauin­neis­ta ja pyy­kin­pe­sus­ta lei­rin­tä­alu­eel­la. Jos­sain vai­hees­sa pää­hä­ni päl­käh­ti, minul­la­han on täs­sä oma talo, mik­si en yöpyi­si sii­nä pur­ku­päi­vie­ni välis­sä sääs­täen lei­rin­tä­alue­mak­suis­sa. Tein siis yhteen pur­ku­ta­lon nurk­kaan pie­nen pesän, jos­sa nukuin aika mon­ta yötä pur­ku­pö­lyn kes­kel­lä kuun­nel­len kesäyön ääniä hil­jai­ses­sa sivu­ky­läs­sä, luk­ko­ja ovis­sa ei ollut, mut­ta minul­la oli tur­val­li­nen ja kotoi­sa olo. Illal­la pesey­dyin sham­poo­pul­loi­ne­ni jär­ves­sä, kos­ka oli todel­la läm­min kesä.

Taloon suun­ni­tel­tiin alun­pe­rin tii­li­kat­to, sik­si raken­ne­ku­vas­sa tii­let. Kos­ka talon kan­ta­vuus on las­ket­tu tii­lien mukaan, on ylä­ker­ras­sam­me järeät ja komeat lii­ma­puu­pal­kit. Luo­vuin tii­li­ka­tos­ta heti alus­sa kus­tan­nus­syis­tä.

Puu­has­te­lu­ni kehi­kol­la herät­ti yleis­tä mie­len­kiin­toa. Pie­ni­ko­koi­nen nai­nen reu­haa­mas­sa piik­kaus­ko­neen kans­sa herät­ti kum­mas­tus­ta, häm­mäs­tys­tä ja ystä­väl­lis­tä ute­liai­suut­ta. Kesä piti sisäl­lään usei­ta hupai­sia koh­taa­mi­sia pai­kal­lis­ten raken­nus­mies­ten ja maan­siir­to­mies­ten kans­sa.

Alun­pe­rin oli aja­tus, talo tuo­tai­siin lat­tioi­neen. Las­ket­tiin kui­ten­kin sen pai­na­van lii­kaa, joten pois­tin tuon kesän aika­na talos­ta siis pii­pun, uunit, vuo­ri­lau­dan, lat­tiat, ja eris­teet ala- ja väli­poh­jas­ta, joka toi suu­rim­man pai­no­kuor­man, eli hiek­kaa, purua, sam­mal­ta ja hei­nää. Pois­ta­mi­nen oli mel­koi­nen urak­ka.

Talos­ta tuo­tiin myös kat­to, jos­kin sen man­sar­di­ka­ton tait­teen ala­puo­li­set osat jätet­tiin pai­kal­leen ja las­ket­tiin kehi­kon pääl­le katon kes­kio­san siir­ryt­tyä kyy­tiin kehi­kon suo­jak­si ikään­kuin pel­ti­nen hat­tu. Talo näyt­ti tuos­sa vai­hees­sa todel­la orvol­ta ja sur­keal­ta rus­keal­ta, päät­tö­mäl­tä kuu­tiol­ta.

Kehik­ko pai­noi siir­ret­täes­sä lii­an pai­no­kuor­man pois­tet­tua­ni 16 000 kiloa. Arvel­tiin se alun­pe­rin oli­si pai­na­nut kaik­ki­nen­sa 30 000 kiloa.

Katon siir­to tapah­tui loka­kuus­sa, kehi­kon mar­ras­kuun ensim­mäi­si­nä päi­vi­nä 2007. Läm­min syk­sy hel­pot­ti siir­toa ja raken­nus­töi­tä muu­ten­kin, lumes­ta tai pak­ka­ses­ta ei ollut tie­toa­kaan.

Katon siir­to eli ensim­mäi­nen kul­je­tus Hol­lo­laan oli var­sin “kevyt-keik­ka”. Katon leveys oli vain muu­ta­mia met­re­jä ja pituus noin 11, joten saat­toau­to­ja oli kak­si, eikä mat­kas­sa tar­vin­nut teh­dä isom­pia mut­kia kos­ka se mah­tui kul­ke­maan ongel­mit­ta suo­rin­ta reit­tiä Hämeen­ky­rös­tä Hol­lo­laan. Kuu­lui haus­ka rati­na kun katon kes­kio­sa nousi syy­sil­las­sa, kun sen van­hat, pel­lin alla ole­vat päreet irtoi­li­vat.

Myös ajoai­ka Hol­lo­laan oli koh­tuul­li­nen.

Sen sijaan kehi­kon siir­to­päi­vä oli mie­hil­le pit­kä, minul­le ainut­ker­tai­nen elä­mys, ja kylän väel­le ohjel­ma­nu­me­ro. Muka­na oli isom­mat nos­tu­rit ja isom­pi liu­ta mie­hiä ja saat­toau­to­ja ja päi­vä kai­kin­puo­lin muu­ten­kin haas­ta­va ja pit­kä.

Raken­nus­liik­keen kak­si tim­pu­ria saa­pui pai­kal­le aamu­kuu­del­ta val­mis­te­le­maan kehik­koa siir­toon. Kehik­koa tuet­tiin alao­sas­ta lii­ma­puu­pal­keil­la ja pul­teil­la , ja ikku­nat pei­tet­tiin muo­veil­la. Pur­ka­ma­ni pönt­tö­uu­nin kuo­ret sidoin lat­tia­va­soi­hin kul­ke­maan samal­la kyy­dil­lä. Pur­ka­ma­ni lat­tia­lan­kut hei­tel­tiin ulos kehi­kos­ta.

Puo­len päi­vän aikaan tim­pu­rit lopet­ti­vat työn­sä ja pai­kal­le tuli pik­ku­hil­jaa iso nos­tu­ri Tam­pe­reel­ta.

On kuu­lem­ma aina jän­ni­tyk­sen paik­ka, kun kehik­ko nos­te­taan, se voi hajo­ta­kin huo­nol­la tuu­ril­la. Puhe­li­men pääs­sä tilan­net­ta seu­ran­nees­sa raken­nus­liik­keen joh­ta­jas­sa havait­si sel­vää her­mos­tu­nei­suut­ta, hän eikä sen koom­min toki minä­kään ollut kos­kaan ollut täl­lai­sen kans­sa teke­mi­sis­sä. Itse luo­tin intui­tii­vi­ses­ti kaik­ki sujuu kuten pitää­kin.

Lan­te­rin rou­va tou­hot­ti pai­kal­le kerään­ty­neel­le kylän väel­le ja työ­tään teke­vil­le tiuk­kail­mei­sil­le mie­hil­le kah­via ja pizzan­pa­laa. On häm­men­tä­vää seu­ra­ta kuin­ka tii­viis­tä, vaa­ti­vaa kes­kit­ty­mis­tä työ on nos­ta­jal­leen, kes­kit­ty­mi­sen ei pas­saa her­paan­tua, oli taka­na ja edes­sä pit­kä päi­vä tai ei, väsyt­ti tai ei, muka­na monia aika­tau­lu­tet­tu­ja konei­ta ja mie­hiä ja van­han kehi­kon kysees­sä olles­sa eri­lai­sia epä­var­muus­te­ki­jöi­tä.

Ilta­päi­vän mit­taan pai­kal­le oli saa­pu­nut myös saat­toau­tot, nel­jä kap­pa­let­ta, mie­hi­neen.

Ajo koh­ti Hol­lo­laa alkoi ilta­kah­dek­sal­ta. Kak­si autoa kul­ki taka­na, kak­si edes­sä.

Ajo oli puu­dut­ta­va ja kes­ti 8 tun­tia. Kos­ka kehik­ko ei kor­keu­ten­sa vuok­si mah­tu­nut kel­ke­maan Tam­pe­reen rau­ta­tie­sil­to­jen ali, vie­tiin se noin 150 km yli­mää­räi­nen lenk­ki teh­den Kurun kaut­ta. Mat­kal­la monen moni­tuis­ta ker­taa nousi mies saat­toau­tos­ta, nos­ti lii­ken­ne­mer­kin pai­kal­taan, ja kehi­kon kul­jet­tua ohi, lait­toi sen samal­le pai­kal­leen. Useis­ta ris­teyk­sis­tä ja liit­ty­mis­tä men­tiin päin vas­taa tule­vaa lii­ken­net­tä, ja usean usei­ta ker­to­ja vas­ta­päi­nen lii­ken­ne ohjat­tiin pysäh­ty­mään. On häm­men­tä­vää miet­tiä kuin­ka tark­kaan kul­je­tus on suun­ni­tel­tu niin että tenk­ka­poo­ta ei tule kes­ken sen tär­keä ajon, voi kuvi­tel­la mil­lai­nen mää­rä lii­ken­ne­merk­ke­jä, ris­teyk­siä, sil­to­ja, pui­ta ja tien yli kul­ke­via metal­li­sia palk­ke­ja 300 km pitää sisäl­lään.

Ajoin tie­tys­ti itse kul­je­tuk­sen muka­na, oli­han tämä minul­le ainut­laa­tuis­ta ja juh­la­vaa, kuka­pa kul­kee oman talon­sa peräs­sä.

Talon takao­sas­sa näkyi jotain vilis­tä­mäs­sä, hämeen­ky­rö­läi­siä talon muka­na tul­lei­ta hii­riä siel­lä vipel­si. Useim­mi­ten men­tiin viit­tä­kymp­piä, välil­lä 20 km tun­nis­sa, vauh­dik­kaim­mil­laan val­ta­tie 12 lla 80 km tun­nis­sa.

Nel­jän tie­noil­la lähes­tyim­me vih­doin Hol­lo­lan kir­kon­ky­lää jos­ta ton­til­le oli kir­kon kupees­ta noin 700 m. Mie­les­sä­ni huo­kai­sin hel­po­tuk­ses­ta, mut­ta päi­vän vii­mei­sek­si nume­rok­si ilme­ni vii­den pos­ti­laa­ti­kon rivis­tö. Olin sopi­nut naa­pu­rin kans­sa, kehik­ko voi kul­kea hänen pihan­sa ja mai­den­sa kaut­ta, kos­ka nor­maa­lia reit­tiä ton­til­le­ni se ei mah­tu­nut mene­mään toi­sen naa­pu­rin kau­nii­den piha­män­ty­jen vuok­si, joi­ta hän ei luon­nol­li­ses­ti ollut halu­kas minun kehik­ko­kul­je­tuk­se­ni vuok­si kaa­ta­maan.

Joten kään­nyim­me koh­ti naa­pu­rin pihaa, mut­ta tiel­lä oli­kin tuo pos­ti­laa­tik­ko­ri­vis­tö.

En itse osaa peruut­taa perä­kär­ryä, joten nos­tan mel­koi­ses­ti hat­tua seu­rat­tua­ni lave­tin ja 8 x 10 kokoi­sen kuu­tion ehkä 45minuutin mit­tais­ta tämä saa­daan täs­tä mene­mään- vään­töä jos­sa oli useam­man mie­hen sil­mät ja kor­vat tui­ki tark­ka­na. Ottaen huo­mioon että kel­lo oli vii­si aamul­la ja taka­na liki vuo­ro­kausi työ­tä, oli usko­ma­ton­ta seu­ra­ta kyl­mä hiki otsal­la kuin­ka kehi­kon sivu meni kuin meni­kin naar­mut­ta­mat­ta aamu­leh­te­ään hake­van naa­pu­ri­ni pos­ti­laa­ti­kon kyl­keä, noin tuli­tik­ku­rasian levyi­sen välin jää­des­sä erot­ta­maan möh­kä­leen ja pos­ti­laa­ti­kon. Ehdo­tin itse ote­taan pos­ti­laa­ti­kot aivan suo­siol­la pul­teis­tan­sa ja lai­te­taan pai­kal­leen, mut­ta mie­het oli­vat tiuk­koi­na.

Naa­pu­rin taka­pi­han jou­to­maan pie­nen män­nyn, joka oli vie­lä estee­nä, vuok­si en enää jak­sa­nut herät­tää hän­tä kysyäk­se­ni lupaa sen kaa­ta­mi­seen, vaan otin sahan ja kaa­doin se pois tiel­tä omin lupi­ne­ni, eikä porua asias­ta tul­lut­kaan. Ryh­mä pik­kui­sia koi­vu­ja nii­asi kau­niis­ti tai­puen kehi­kon sivu­jen alle ja pon­nah­taen takai­sin kehi­kon men­tyä.

Täkä­läi­nen maa­pe­rä ja myös minun tont­ti­ni on umpi­sa­vea- tääl­lä ei tar­vi­ta maa­pe­rä­tut­ki­mus­ta kun ryh­dy­tään raken­ta­maan. Sik­si täs­sä koh­das­sa, johon nos­tu­ri ajet­tiin, oli kai­vet­ta­va met­rien kuop­pa, johon taas kipat­tiin maa­ta kovet­ta­vaa soraa, jot­ta nos­tu­ri ei upon­nut. Sik­si tuos­sa koh­das­sa tont­tia minul­la on koh­ta johon voi­si peri­aat­tees­sa raken­taa talon. Pai­kal­la onkin nyt raken­ta­ma­ni hark­ko­jen pääl­lä sei­so­va iso piha­va­ras­to.

Aamu­kah­dek­sal­ta pai­kal­la oli vas­taa­va iso nos­tu­ri Kou­vo­las­ta ja kehik­ko nos­tet­tiin vii­mein sil­le teh­dyil­le perus­tuk­sil­le. Saat­toau­to­jen mie­het oli­vat pai­nu­neet nuk­ku­maan, talon siir­tä­jän työ jat­kui parin tun­nin unen jäl­keen vie­lä tämän vai­heen. Nos­tu­rin pois­tut­tua Kou­vo­laan jäin ton­til­le kak­sin talo­ni kans­sa häm­men­ty­neis­sä ja hel­pot­tu­neis­sa tun­nel­mis­sa.

Kehi­kon tul­tua Hol­lo­laan, las­ki roman­tiik­ka talon­siir­ros­ta kuin leh­män hän­tä. Esi­ma­kua ja tun­nel­maa täs­tä sain jo katon tuon­ti­päi­vän jäl­kei­se­nä aamu­na kun herä­sin asun­to­vau­nus­ta, sen oven eteen viri­te­tyn pres­su­ka­tok­sen pääl­le oli yöl­lä tup­sah­ta­nut ensim­mäi­nen, tosin tila­päi­sek­si jää­nyt lumi­kuu­ro, enkä saa­nut ovea suju­vas­ti auki lumen takia. Pit­kät roi­kat lojui­vat rän­nän seas­sa, ja vau­nus­sa oli kyl­mää, kal­se­aa ja nuh­juis­ta, ei romant­tis­ta kesäis­tä raken­nus­töi­den tui­jot­te­lua ja haa­vei­lua akku­nas­ta koh­ti taloa tosi­aan­kaan. Lii­an pit­kät roi­kat ei jak­sa­neet vie­dä tar­peek­si vir­taa vau­nul­le jot­ta se pysyi­si läm­pi­mä­nä.

Lisäk­si ensim­mäi­nen skis­ma raken­nus­liik­keen kans­sa tuli kun vie­res­sä asu­nut, sit­tem­min tule­va talo­ni vas­taa­va mes­ta­ri koi­raa ulkoi­lut­taes­saan kävi huo­les­tu­nee­na huo­maut­ta­mas­sa talon perus­tuk­sis­sa ole­van vesi­put­ki­sys­tee­min ole­van huo­nos­sa jamas­sa ilman sty­rok­sia tai muu­ta suo­jaa kun pak­ka­set ovat tulos­sa. En täs­sä vai­hees­sa hänen kom­ment­ti­aan otta­nut vaka­vas­ti, vaan kepeäs­ti tote­sin kyl­lä noi mie­het tie­tää.

Minun­han piti muut­taa muka vuo­den­vaih­tees­sa, oli koh­ta jou­lu­kuu ja minul­la Soli­fer ja pihas­sa kuu­tio hir­siä, jos­sa oli val­ta­va työ saa­da asu­mis­kun­toon! Noh, raken­nus­lii­ke jat­koi työ­tään ja minä bunk­kai­lin mil­loin mis­sä­kin.

Kyl­mien tul­tua havait­sin asun­to­vau­nus­sa yhte­nä ilta­na jul­met­tua kipua käsis­sä­ni ja nis­kois­sa­ni, ilme­ni olin saa­nut her­mo­pin­teen ran­tei­sii­ni, ja olin sii­tä eteen­päin kivu­lias leik­kaus­jo­no­po­ti­las joka pop­si Panaco­de­ja jois­ta ei ollut min­kään val­ta­kun­nan apua vai­vaan saa­ti muis­ta lää­kä­rin neu­vois­ta. Pin­ne tuli rasi­tus­vau­rio­na kesän pur­ku­töis­tä, kun koke­mat­to­ma­na noin ras­kaas­ta työs­tä reu­ha­sin yhtäk­kiä pari kuu­kaut­ta haka­ten lapioi­den ja kan­taen, nykyi­sin olen jo hyvin­kin tot­tu­nut ras­kaa­seen fyy­si­seen työ­hön.

Jou­lu­aat­to­na, kun tuh­la­sin raho­ja­ni kal­lii­seen tila­päis­mo­tel­lia­su­mi­seen, teh­tiin talol­la vas­ta vesi­ka­ton raken­tei­ta, ja sii­tä tär­keim­mäs­tä, eli vesi­ka­ton suo­jas­ta, pel­lis­tä ei ollut tie­toa­kaan, vaan sain pel­ti­ka­ton talon pääl­le vas­ta seu­raa­va­na kesä­nä. Mie­het tuli­vat miten sat­tuu, rän­tää pää­si kos­tut­ta­maan kehi­kon ylä­poh­jaa kun pres­su­ja pan­tiin miten sat­tuu, tuh­la­sin säh­köä kui­vaa­mal­la sisä­ti­lo­ja puhal­ti­min ja jou­duin pur­ka­maan kos­tu­mi­sen takia salin alku­pe­räi­sen panee­li­ka­ton.

Vuo­den­vaih­tees­sa nap­sau­tin liik­keen kans­sa välit poik­ki, ja rii­tau­tin ison las­kun raken­nus­vir­heis­tä, jon­ka voi­tin­kin. Tosin tuo sum­ma ei pal­joa hel­pot­ta­nut koko pro­jek­tin täy­sin mii­nuk­sel­le men­nyt­tä bud­jet­tia. Olin yhtäk­kiä siis raken­nusa­sio­si­ta täy­sin ummik­ko­na ali­ra­hoi­te­tun hir­si­ke­hi­kon raken­nus­pro­jek­tin työn­joh­ta­ja her­mo­ki­pui­ne­ni, siel­lä tääl­lä asus­te­lu­je­ni kans­sa, ja sai­ras­lo­mal­la kai­ken kuk­ku­rak­si. Enti­nen vuo­krae­män­tä­ni majoit­ti minut tut­ta­van­sa pie­neen oma­ko­ti­ta­loon jos­sa tein pien­tä tape­toin­ti- yms hom­maa asu­mis­ta vas­taan ja sain aika­ni oleil­la sii­nä ennen kuin sin­ne tuli vuo­kra­lai­sia. Jat­ku­va pomp­pi­mi­nen pai­kas­ta toi­seen, päi­vä­ryt­min puut­tu­mi­nen, kodit­to­muus ja lähin­nä autos­sa eni­ten olei­lu kipui­se­na ja tur­hau­tu­nee­na oli mah­dol­li­sim­man nk. pees­tä, var­sin­kin kun raken­nus­työt ete­ni­vät tus­kai­ses­ti, pani­koi­den raho­jen riit­tä­mis­tä koko ajan, ja perään piti kat­soa hoi­tuu­ko työ, jos­sa en todel­la­kaan ollut mikään asian­tun­ti­ja.

Ja hoi­tui­han se, noh, välillä…onneksi minul­la oli sen­tään muu­ta­mia hyviä teki­jöi­tä ja tutuik­si tul­lei­ta ihmi­siä jois­ta sain tukea ja neu­voa; sahu­ri, raken­ne­suun­nit­te­li­ja ja toki talo­ni vas­taa­va mes­ta­ri, jon­ka työ­ai­ka ei kui­ten­kaan, eikä työ­teh­tä­vä ollut tar­koi­tet­tu raken­nus­töi­den päi­vit­täi­seen val­vo­mi­seen, vaan sen tark­kai­lun jou­duin teke­mään minä, sor­mi suus­sa ja jat­ku­vas­ti jol­tain neu­voa kysyen. Olin tuo­na tal­ve­na niin pal­jon puhe­li­mes­sa, kysy­mäs­sä jotain, tai mureh­ti­mas­sa jotain, tai kuu­le­mas­sa vii­si eri mie­li­pi­det­tä jos­tain sei­kas­ta, että minul­la on yhä tänä päi­vä­nä yökö­tys jat­ku­vaan puhe­li­mes­sa puhu­mi­seen, ja olen mie­luu­min puhe­lin äänet­tö­mäl­lä koko päi­vän. Minul­la ei ollut mitään hen­ki­lö­koh­tais­ta, työ, har­ras­tuk­set, lii­kun­ta oli jää­nyt epä­mää­räi­sen asu­mi­sen ja stres­saa­mi­sen takia, jos­ta oli­sin saa­nut omaa, hen­ki­lö­koh­tais­ta hyvää miel­tä ja tsemp­piä kuten nor­maa­li työs­sään viih­ty­vä ihmi­nen saa, että minä­kin osaan jotain. En osan­nut mitään enkä tien­nyt mitään rakentamisesta,vaan huo­leh­din mil­loin mis­tä­kin talol­la tapah­tu­nees­ta kaa­ok­ses­ta.

Kesään men­nes­sä talos­sa oli tapah­tu­nut jotain, mut­ta ei pal­jon mitään kon­kreet­ti­sen mul­lis­ta­vaa. Put­ket oli­vat pai­kal­laan ilman hano­ja, ja keit­tiös­sä lat­tia­va­lu. Oli minul­la pyyk­ki­ko­ne sen lat­tia­va­lun päällä.…ja lat­tias­sa eris­teet ja sen pääl­lä väliai­kai­sek­si tar­koi­tet­tu las­tu­le­vy­lat­tia. Ikku­nat­kin olin saa­nut syk­syl­lä, ja nii­den han­kin­ta oli onnis­tu­nut valin­ta; sain ne Jyväs­ky­läs­sä uusi­tun 30- luvun talon ikku­na­rem­pas­ta yli­jää­nee­nä koh­tuu­hin­nal­la, mut­ta asen­nus­kin mak­soi, ja aina van­hois­sa ikku­nois­sa on jotain joka on kor­jau­tet­ta­va, jos­ta tulee las­kua. Kai­kes­ta tuli koko ajan tus­kal­li­ses­ti jotain sel­lais­ta menoe­rää jota ei ollut las­ket­tu alun­pe­rin raken­nus­liik­keen kans­sa bud­jet­tiin!

Nykyi­sin siir­ret­tä­vä hir­si­ke­hik­ko on uudis­ra­ken­nus ja sitä kos­kee uudis­ra­ken­nuk­sen mää­räyk­set, koneel­li­nen ilman­vaih­to, kol­min­ker­tai­set ikku­nat ja muut mää­räyk­set. Onnek­se­ni sain tuol­loin toi­mes­sa olleen raken­nus­val­vo­jan ansios­ta taloo­ni jous­toa: ikku­nat ovat kak­si­la­si­set, ja ilman­vaih­to pai­no­voi­mai­nen. Talo­ni on siis lisäe­ris­tys­tä joka on mine­raa­li­vil­laa ja puhal­lus­vil­laa, lukuu­not­ta­mat­ta perin­tei­sen van­han­ai­kai­nen. Uudet mää­räyk­set ovat kehi­kon siir­ros­ta haa­vei­le­vien mur­he, jol­ta itse sääs­tyin tämän hen­ki­lön ansios­ta, ja olen sii­tä todel­la iloi­nen. Talo­ni vetää, mut­ta se on raken­teel­taan ter­ve.

Tal­vi tie­tys­ti kaik­ki­nen­sa ankeut­ti tun­nel­mia. Puhal­ti­met tuh­la­si­vat sähköä,joista sain myö­hem­min mes­se­vän tasaus­las­kun ja niin edel­leen.

Olles­sa­ni tans­si­teat­te­ris­sa töis­sä, teh­tiin siel­lä aina pro­jek­ti ker­ral­laan, bud­je­tin mukaan jaet­tiin sum­ma pukui­hin, työn­te­ki­jöi­hin, lavastemateriaaleihin,esiintyjiin ja niin edel­leen. Suh­tau­duin talon siir­tä­mi­seen samoin, ja ajat­te­lin niin tämä­kin asia hoi­de­taan, mut­ta hom­ma sisäl­si niin val­ta­van mää­rän epä­var­muus­te­ki­jöi­tä, joi­den yllä­tyk­set las­ket­tiin ton­neis­sa ja kymp­pi­ton­neis­sa, eikä muu­ta­mis­sa lavas­te­pah­veis­sa. Myö­hem­min lues­ke­lin raken­nus­val­von­nan jotain opas­vih­kos­ta, asioi­ta joi­hin oli­si pitä­nyt suo­da aikaa ja aja­tus­ta jo vii­si vuot­ta aiemmin,eli kai­ken suun­nit­te­luun. On kuu­lem­ma perus­sään­tö; bud­jet­tiin on las­ket­ta­va 30 pro­sent­tia yli­mää­räis­tä, kos­ka joku ei aina mene kuten on las­ket­tu. Ja tämä tosi­aan pitää paik­kaan­sa. Tosin minul­la asia oli niin että jot­ta talo oli­si val­mis­tu­nut ilman lopul­ta omaa työ­tä, kom­mer­venk­ke­jä, suo­ra­nai­sia ihmei­tä ja tal­koo­työ­tä, oli var­si­nai­nen alku­pe­räi­nen bud­jet­ti tuon saman pro­sent­ti­mää­rän mii­nuk­sel­la.

Taloon tuli nuo­ri muu­ra­ri tal­vel­la, oli tar­koi­tus nyt teh­dään piip­pu. Jos­sain vai­hees­sa pai­kal­la kävi nuo­hoo­ja ja tote­si nyt ei näy­tä hyväl­tä, pyy­dä palo­tar­kas­ta­ja tar­kis­ta­maan vuo­taa­ko piip­pu ja kat­so­maan se muu­ten­kin. Piip­pu vuo­ti. Purin sen, nuo­ri muu­ra­ri tosin vas­tuun­tun­toi­se­na kor­va­si kus­tan­nuk­set ja mak­soi minul­le pur­ku­ku­lut, toi­sin kuin ne muu­ta­mat muut jot­ka teki­vät talol­la myö­hem­min pal­jas­tu­nei­ta raken­nus­vir­hei­tä, vaan jou­duin tap­pe­le­maan aikais­ten mies­ten kans­sa mies­ten asioi­ta tiuk­ka­na kuin työ­maa­pääl­li­kön äijän­kö­ri­läs, minä pie­ni nai­sen­pät­kä kaik­kia näi­tä mie­hiä vas­taan ja vie­lä piti sitä laki­puol­ta­kin tie­tää ja ottaa sel­vil­le. Koko hom­ma tun­tui absur­dil­ta, tämä­hän piti olla unel­mien talo jos­sa rap­sut­te­len lis­to­ja söpö pel­la­va­öl­jy­maa­li­purk­ki kätö­ses­sä­ni !

Kaik­ki elä­mäs­sä­ni on noi­na vuo­si­na, muu­ten­kin sen jäl­keen pyö­ri­nyt niin vaa­ti­vien raken­nus­asioi­den ja ongel­mien paris­sa, että elä­mäs­tä­ni on suo­dat­tu­nut tuo­na aika­na pois tele­vi­sion kat­so­mi­nen, leh­den luke­mi­nen, peh­meät nai­sel­li­set asiat tuik­ku­kip­poi­neen ja resep­tei­neen, ennen kok­kai­lin­kin ihan mie­lel­lä­ni. Kaik­kien näi­den vaa­ti­vien asioi­den takia, ja myö­hem­min itse raken­nus­työt ope­tel­lee­na minus­ta tuli kun­nian­hi­moi­nen, en halun­nut enkä koke­nut tar­peel­li­sek­si käyt­tää aikaa johon­kin niin tur­haan kuin resep­tei­hin, tele­vi­sioon, tai nais­ten­leh­tiin. Minul­la oli talo täyn­nä puut­tu­vaa sitä ja tätä, että kaik­ki joka edis­ti sen val­mis­tu­mis­ta sii­nä vai­hees­sa kun aloin saa­da kei­no­ja ja kyky­jä teh­dä asioi­ta itse, oli niin innos­ta­vaa ja pal­kit­se­vaa, että nyky­ään tuol­lai­set asiat elä­mäs­sä tun­tu­vat höm­pö­tyk­sel­tä ja tur­hal­ta ja olen­kin var­sin into­hi­moi­nen raken­ta­ja kun sii­hen sat­tuu ole­maan aikaa ja mate­ri­aa­lia.

Sen sijaan lap­sen, tai­teel­li­ses­ti hyvin lah­jak­kaan Pep­pi­ka­ro­lii­nan kans­sa “tuh­laan” aikaa niin pal­jon kuin mah­dol­lis­ta, ja mie­lel­lä­ni, ja Pep­pi onkin tot­tu­nut raken­nus­a­pu­lai­nen. Kuvas­sa hän noin pari­vuo­ti­aa­na mitoil­la.

Suun­nit­te­lin talon ikku­noi­den pai­kat itse. Mie­li­val­tai­nen ylä­ker­ran ikku­na­ri­vis­tö syn­tyi vahin­gos­sa, kun työs­sä tila­päi­ses­ti ollut hyvin asial­li­nen mut­ta hyvin tila­päi­nen raken­nus­lii­ke teki talon pää­ty­kol­mioi­ta ja huik­ka­si minul­le tel­lin­gil­tä “Hei Noo­na, mihin tän­ne tulee aika­naan ikku­nat kun lai­te­taan nyt nämä pys­ty­puut tän­ne?” Pani­koi­duin kos­ka minul­la ei ollut todel­la­kaan sil­loin ikku­nois­ta tie­toa eikä nii­hin rahaa. Asia rat­ke­si aja­mal­la Ori­mat­ti­lan kier­rä­tys­kes­kuk­seen, jos­ta poi­min näi­tä van­ho­ja yksi­la­si­sia pokia talon pää­ty­kol­mion mitan kans­sa vie­rek­käin kier­rä­tys­kes­kuk­sen pihas­sa. Soi­tin tut­tuun ikku­na­fir­maan jos­ta kysyin kar­min pak­suu­den kun se aika­naan tee­te­tään. Lopuk­si tim­pu­rit sai­vat näin väli­puut aika­tau­lus­sa pai­kal­len­sa.

Kesäl­lä talon teh­tiin pel­ti­kat­to tal­koi­na huip­pu­tai­ta­van, ja huip­pu­mu­ka­van tim­pu­rin ohjeis­tuk­sel­la ja työn­joh­dol­la. Vali­tet­ta­vas­ti nämä huip­pu­mu­ka­vat ja huip­pu­hy­vät ja koh­tuu­hin­tai­set tim­pu­rit oli­vat aina kalen­te­ri täyn­nä pari vuot­ta eteen­päin. Piip­pu teh­tiin uudes­taan toi­sen, hyvän muu­ra­rin toi­mes­ta. Vuo­ri­lau­taa lyö­tiin poh­ja­maa­lis­sa pai­kal­leen, jotain sen­tään tapah­tui, ja kesäl­lä 2008 muu­tin talon väliai­kai­sek­si tar­koi­te­tul­le las­tu­le­vy­lat­tial­le asu­maan. Saliin muu­rat­tiin myös pönt­tö­uu­ni. Pii­pus­sa on useam­pi hor­mi, ja tänä päi­vä­nä talos­sa­ni on vih­doin , nyt 2015 syk­syl­lä, alun­pe­rin suun­ni­tel­lut kol­me uunia kun kol­mas juu­ri val­mis­tui.

Oikean lat­tian sain saliin vas­ta 2013. Lie­nee ymmär­ret­tä­vää että kuun­nel­les­sa näi­tä muu­te­taan vas­ta kun on vii­mei­nen­kin lis­ta-pai­koil­laan-jut­tu­ja, en jak­sa oikein sanoa mitään.

Kuvas­sa pai­kal­li­nen, vii­mei­sen uunin­sa meil­le n. 80- vuo­ti­aa­na muu­ran­nut muu­ra­ri Nii­ni­vir­ta. Hän kuo­li pari vuot­ta muu­rauk­sen jäl­keen, eli mei­dän uunim­me jäi siis hänen vii­mei­sek­seen. Hän myös iäs­tään huo­li­mat­ta slam­ma­si pii­pun reip­paas­ti kuin nuo­ri mies kon­sa­naan. Nuo­rem­paa pönt­tö­uu­nin muu­rauk­sen tai­ta­vaa muu­ra­ria ei näil­tä seu­duin tah­to­nut löy­tyä, ja Nii­ni­vir­ta ymmär­si toi­sin kuin muut pai­kal­li­set muu­ra­rit myös kaa­ke­li­uu­nin muu­rauk­ses­ta ja raken­tees­ta.

Muu­ra­sin toi­sen pönt­tö­uu­nin pari vuot­ta myö­hem­min itse, osin pur­ku­tii­lis­tä, kierrätyskuorista,ja lah­joi­tus­suu­luu­kuis­ta nol­la­bud­je­til­la, nou­dat­taen muu­ra­rin ohjei­ta puhe­li­mes­sa, kos­ka ei ollut varaa mak­saa muu­rauk­ses­ta. En lai­ta tähän uunin kuvaa. Se läm­mit­tää mut­ta huo­non lat­ta­rau­dan takia luuk­ku rep­sot­taa pysy­väs­ti ja se ei ole sel­lai­nen visu­aa­li­nen näky, mut­ta ajaa asian­sa talos­sa

Keplot­te­lin talon osin isä­ni avustuksella,ja osin äiti­ni pie­nel­lä perin­nöl­lä sumis­kun­toon niin että se pysyi tal­vel­la läm­pi­mä­nä ja saa­toin käy­dä suih­kus­sa.

Kyl­py­ti­la eli 2 m² pik­ku­rui­nen kyl­py­huo­ne teh­tiin val­miik­si, haa­lin kier­rä­tys­ha­no­ja ja pönt­tö­jä ja kier­rä­tys­kek­suk­sen laat­to­ja siel­tä sun tääl­tä. Toi­saal­ta kier­rä­tys­ma­te­ri­aa­lin käyt­tö lisää luo­vuut­ta. Kyl­py­huo­neem­me pää­dys­sä on haus­kas­ti eri väreis­tä som­mi­tel­tu sei­nä. Jaoin töi­tä tim­pu­rei­den kans­sa teke­mäl­lä laa­toi­tuk­sen pää­osin itse vau­va­vat­sa itse­ni ja laat­ta­leik­ku­rin välis­sä. Haa­vei­lin jää­kaa­pis­ta talos­sa mut­ta en jak­sa­nut niin kepeil­le asioil­le suo­da aikaa rahaa tai vai­vaa. Sain haa­lit­tua tut­tu­jen kaut­ta sel­lai­sia kivo­ja teki­jöi­tä, joil­le saa­toin mak­saa sit­ten kun jak­saa. Oli pal­jon teki­jöi­tä jot­ka näki­vät miten tiu­kas­sa jamas­sa olin, ja sain täten jous­toa siel­tä ja tääl­tä melkolailla,ja pak­ko oli saa­da­kin. Piip­pu sai hatun, palo­tik­kaat ja sok­ke­li pila­reit­ten­sa ja siten put­kien suo­jak­si het­ken mie­li­joh­tees­ta pel­ti­mie­hen vin­kis­tä todel­la edul­li­sek­si tul­leen 9cm pak­sun pel­tiu­re­taa­nie­le­ment­ti­kuo­ren, kun kai­kes­sa piti nipis­tää niin pal­jon kuin suin­kin, oli se monel­la tapaa hyvä sok­ke­lin suo­ja­ma­te­ri­aa­li. Hei­nä-, elo-, syys-, ja loka­kuu 2008 oli tii­vis­tä rakennusaikaa,ja kie­mur­te­lin pat­joi­ne­ni ja pus­su­koi­ne­ni raken­ta­mi­sen kes­kel­lä. Mar­ras­kuus­sa han­kin tera­piak­si muu­ta­mia ihan oikei­ta, uusia pyyh­kei­tä keit­ti­öö­ni, se tun­tui kum­mal­li­sel­ta

Ja minä­hän pyö­räy­tin sen lap­so­sen täs­sä vai­hees­sa, ettei mitään oli­si lii­kaa ker­ral­la. Ele­lin vau­van kans­sa talos­sa ongel­mit­ta, kevääm­mäl­lä kat­se­lin taloa ja ajat­te­lin olis­pas kiva maa­la­ta se. Bud­jet­tia­han ei ollut, ja nur­kis­ta puut­tui nurk­ka­lau­dat, ja ikku­nois­ta vuo­ri­lau­dat. Mie­tin mie­les­sä­ni en voi olla niin tum­pe­lo etten saa taval­lis­ta lau­taa poik­ki käsi­sa­hal­la, edes sirk­ke­liä en osan­nut käyt­tää. Soit­te­lin vähän sin­ne sun tän­ne, ja lopul­ta minul­la oli 25 met­ri­nen ilmai­nen hen­ki­lö­nos­tu­ri käy­tös­sä­ni useam­man vii­kon tai niin kau­an kuin tar­vit­sin, ilmai­sia raken­nus­ko­nei­ta mitä vain tar­vit­sin, tel­lin­kiä, puu­ta­va­raa, talon puun­suo­jat ja pin­ta­maa­lit ja smyy­gi­maa­lit. Loin nimit­täin eri­lai­sia spons­si­suh­tei­ta jot­ka nämä mah­dol­lis­ti­vat. Rahaa­han minul­la ei ollut mihin­kään mate­ri­aa­lei­hin, pelk­kää vel­kaa ja piik­kiä parin vii­me vuo­den ajal­ta. Ryh­dyin hom­miin.

Täs­tä läh­ti raken­nus­töi­de­ni opet­te­lu ja innos­ta­va oma teke­mi­nen, olin täyn­nä puh­tia ja vir­taa, opin, osa­sin, ei mak­sa juu­ri mitään, koko ajan tapah­tuu ja teen per­ke­le itte enkä vah­di aikai­sia mie­hiä kuin pik­ku­lap­sia!

Talon vuo­ri­lau­ta ja ikku­noi­den vuo­ri­lau­dat sai­vat mal­lin­sa oit­ti­lai­sen sahu­rin soi­tos­ta tal­vel­la 2007-2008. Hän soit­ti hös­sis­sään lähel­lä on talo­ni aivan saman­mal­li­nen autio­ta­lo, mut­ta kool­taan noin kol­man­nek­sen pie­nem­pi. Kävim­me sitä katsomassa,ja sain mukaan mal­lik­si pari vuo­ri­lau­taa, jon­ka mukaan myö­hem­min leik­kuu­tin nuo ikku­nan vuo­ri­lau­dat mal­liin­sa. Itse talon vuo­ri­lau­ta teh­tiin sahu­rin omal­la teräl­lä ja se on vaa­ka­lau­dal­taan hiu­kan leveäm­pää kuin nor­mi­rau­ta­kau­pan tava­ra. Samoin salin sisä­kat­to on teh­ty saman sahu­rin omal­la teräl­lä, ja on kopioi­tu por­voo­lai­sen van­han talon panee­lis­ta. Panee­li on 20 cm leve­ää.

Nyt, vuon­na 2015 raken­nan pihaan sau­naa. Edel­li­se­nä kesä­nä tein ison varas­ton kaa­ke­li­uu­neil­le­ni kool­taan 11,5 m ja syvyy­del­tään 3,5 m. Tein tuon maa­laus­pro­jek­tin jäl­keen talon ylä­ker­taan vil­lo­jen pääl­le ensin lat­tian. Sit­ten tuu­ma­sin teh­dääm­pää seinää.…lopulta ylä­ker­ras­sa oli lämmöneristys,ja tim­pu­rin­työn hui­pen­tu­ma­haas­tee­na toteu­te­tut oikeat por­taat ylä­ker­taan, jois­ta pau­ku­tan hiu­kan henk­se­lei­tä.

Kaik­kiin näi­hin tie­toi­hin ja tai­toi­hin jot­ka halusin ja sain ja jou­duin opet­te­le­maan, sain opas­tuk­sen muka­vil­ta tim­pu­reil­ta, ja var­sin­kin talo­ni iha­nal­ta raken­ne­suun­nit­te­li­jal­ta. Hänen kans­saan las­kim­me nuo por­taat, joka ei ole ihan yksin­ker­tai­nen jut­tu, ja monen mon­ta muu­ta niin että osaan nykyi­sin pal­jon muil­ta kyse­le­mät­tä raken­nel­la vähän sitä sun tätä.

Kuvas­sa raken­ta­ma­ni man­sar­di­kat­toi­sen leik­ki­mö­kin kat­to jota kul­je­te­taan Sys­mään jon­ne myin mökin. Olin alun­pe­rin aja­tus se oli­si pihas­sa­ni talo­ni toi­se­na pik­kusi­sa­re­na ensim­mäi­sen mökin jon­ka lap­sel­le raken­sin har­joi­tus­kap­pa­lee­na, lisäk­si, mut­ta pää­tin luo­pua sii­tä jot­ta saan pai­kal­le kakluu­ni­va­ras­ton.

Raken­nusai­ko­jen alus­sa huo­ma­sin heti, pie­nel­lä rak­kaal­la ensi­au­tol­la­ni, kul­lan­kel­tai­sel­la Yarik­sel­la ei kus­kail­la. Han­kin siis ensim­mäi­sen Hiace­ni. Piak­koin ilme­ni ongel­ma: en yllä kat­to­te­li­neel­le lyhyy­te­ni vuok­si, enkä aina saa jota­ku­ta aut­ta­maan. Kehi­tin jos­sain vai­hees­sa oman sys­tee­min: kii­peän auton katol­le pel­kää­jän puo­lel­ta, ja sidon kuor­man siel­tä. Nyt nou­to­pi­hal­la tai sahal­la käyn­ti käy minul­ta yhtä arki­ses­ti kuin hii­va­pa­ke­tin nou­kin­ta lähi­kau­pas­ta, jos­kin saan jos­kus huvit­tu­nei­ta kat­sei­ta rau­ta­kau­pois­sa.

Pölö­tän suju­vas­ti alan mies­ten kans­sa puu­ta­va­rois­ta, sirk­ke­leis­tä, eris­teis­tä, vesi­va­raa­jis­ta, ruu­veis­ta, raken­nus­ko­neis­ta, teras­si­lau­dois­ta, kul­ma­rau­dois­ta, ank­ku­ri­nau­lois­ta, sidon­ta­lii­nois­ta, vil­la­laa­duis­ta, valuis­ta, laas­teis­ta, rau­doi­tus­ver­kois­ta, semen­teis­tä, tuu­le­tus­ra­ois­ta, tuu­len­suo­ja­le­vyis­tä, hel­ma­pel­leis­tä, smyy­geis­tä, maa­leis­ta kuin kuka tahan­sa raken­te­le­va mie­sih­mi­nen-yleen­sä minul­la on enem­män puhut­ta­vaa mies­ten kuin nais­ten kans­sa, jos sat­tuu sopi­val­la alal­la ole­va ihmi­nen koh­dal­le. Minä joka en 2007 tajun­nut näis­tä asiois­ta yhti­käs mitään enkä ollut kos­kaan käyt­tä­nyt käsi­sa­haa, ja olen täs­tä kai­kes­ta aika ylpeä ja todel­la tyy­ty­väi­nen, kos­ka talol­la­ni tapah­tuu koko ajan jota­kin, vaik­ka se ei mak­sa mitään.

Ai niin. Niis­tä kaa­ke­li­uu­neis­ta. Opet­te­lin sen hom­man täs­sä sivus­sa. Men­to­ri­na alan­vaih­toon tie­tys­ti Pia Kuur­ma joka aukai­si suun­sa kun ihmet­te­lin mitäs nyt pitäis ruve­ta teke­mään kun ei kiin­nos­ta enään ommel­la.